Joukkuehenkisyydestä

Pekingin talvikisat menivät suomalaisilta vallan mainiosti. Mitaleita toivat kotiin niin hiihtäjät kuin jääkiekkoilijat. Ensi silmäyksellä näyttäisi siis siltä, että menestystä saatiin niin yksilö- kuin joukkuelajeissa, mutta tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Tosiasiassa kukaan ei mitenkään voisi myöskään niin sanotuissa yksilölajeissa pärjätä ilman raudanlujaa joukkuetta: valmentajaa, hierojia, huoltajia, kotijoukkoja, sponsoreita. Yksin hiihtäjän voi tavata vain Eino Leinon runossa, ja surullisesti päättyy hänen tarinansa siinäkin.

Ihminen on yhteisöllinen olento. Me elämme koko elämämme erilaisten yhteisöjen jäseninä. Sekä hyvinvointimme, kaikki järkevä aikaansaamisemme että tiukan paikan tullen jopa eloonjäämisemme on kiinni siitä, että ympärillämme on toimiva ja vahva yhteisö. Yhteisöön kuuluminen taas edellyttää meiltä kykyä elää ja toimia yhteisön näkökulmasta rakentavalla tavalla. Tämä tekee joukkuehenkisyydestä ihmisten maailmassa keskeisen hyveen.

Joukkuehenkisyys tarkoittaa sitä, että osaamme asettaa yhteisen edun, ei välttämättä oman etumme edelle, mutta ainakin sen rinnalle. Että kannamme vastuuta omamme lisäksi myös kaikkien muiden hyvinvoinnista. Että odotamme hitaimpia ja pidämme putoamisvaarassa olevat mukana kelkassa. Että ymmärrämme yhteistyön olevan arvokasta itsessään, ei ainoastaan silloin, kun sen avulla saadaan enemmän ja parempia tuloksia.

Tietyssä mielessä joukkuehenkisyys on hyve, joka sisältää kaikki muut inhimilliset hyveet. Aristoteles piti aikoinaan ystävyyttä yhtenä elämän tärkeimmistä asioista. Ystävyys oli hänen mukaansa voima, joka piti koossa paitsi perheitä ja sukuja myös yhteiskuntia, ja siksi hallitsijat ja lainsäätäjät kiinnittivät jopa enemmän huomiota ystävyyden kuin oikeuden toteutumiseen.

Aristoteleen mukaan ystävyydelle oli kolme mahdollista perustaa: yhteinen hyöty, yhteinen nautinto ja hyvyys. Näistä kolmesta hyvyyteen perustuva ystävyys – se, että osapuolet ovat itsessään hyviä ja tahtovat kumpikin samalla tavoin toisilleen hyvää – on aidointa ja kestävintä ja siten ystävyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Aristoteleen terminologiassa ystävyyden voi hyvin ymmärtää yhteisöllisyydeksi. Vahvan ja kestävän yhteisöllisyyden rakentaminen onnistuu hänen mukaansa vain hyviltä ihmisiltä eli ihmisiltä, joilla ovat hallussaan kaikki hyvän ihmisyyden kannalta keskeiset hyveet. Tämä käy tietenkin yksiin myös arkikokemuksen kanssa. Todellisen ystävyyden tai yhteisöllisyyden kannalta ei riitä, että ystävykset tai yhteisön jäsenet ovat oikeudenmukaisia, reiluja ja rehellisiä toisilleen. Heidän pitäisi olla myös hyväntahtoisia, luotettavia, arvostavia, avuliaita, huomioonottavia, myötätuntoisia, kannustavia, joustavia ja niin edelleen. Vasta silloin heitä voi myös sanoa aidosti joukkuehenkisiksi.

Näin ajatellen todellinen joukkuehenkisyys tuntuisi edellyttävän meiltä sen laatuista täydellisyyttä, joka ylittää kaikki meidän mahdollisuuksiemme rajat. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Niin joukkuehenkisyyden kuin kaikkien muidenkin hyveiden kohdalla on aina otettava huomioon se, että me olemme vain ihmisiä ja sellaisina aina epätäydellisiä. Yhteisöt ja joukkueet koostuvat inhimillisistä olennoista, joilta ei voi odottaa mittaansa enempää. Vajavaisuuden hyväksyminen ei ole ainoastaan pakon edessä hyveeksi nimetty välttämättömyys, se on olennainen osa joukkuehenkisyyden hyvettä. Joka sen ymmärtää, saattaa yltää jopa joukkuekultaan.

Myönteisyydestä

Taannoisista aluevaaleista jäi mieleen yhden uuden valtuutetun vastaus kysymykseen, näkyvätkö valtakunnanpolitiikasta tutut jakolinjat ja riitely jatkossa myös aluevaltuustojen arjessa. Ei, kuului vastaus. Jos jostain ollaan eri mieltä, etsitään yhteinen ratkaisu ja toimitaan yhdessä kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Utopiaa ja idealismia? Ehkä. Arki aikanaan näyttää, miten asioista sopiminen käytännössä onnistuu. Mutta ainakin asenne on kohdallaan.

Myönteisyys on hyve. Se tuottaa oikeassa tilanteessa oikealla tavalla sovellettuna hyvää niin myönteiselle ihmiselle itselleen kuin hänen ympäristölleen, kuten jokainen todellinen hyve. Ja kaikkien muiden hyveiden tapaan myös myönteisyyden edellyttää juuri kykyä hahmottaa tilanne ja soveltaa ominaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Myönteisyys saattaa kuitenkin olla tässä suhteessa monta muuta hyvettä vaikeampi tapaus.

Otetaan esimerkki. Matti kertoo Maijalle ideastaan. Maija ottaa idean tosissaan ja ryhtyy saman tien pohtimaan, mitkä ovat ne heikot kohdat, joiden vuoksi idean toteuttaminen ei ehkä välttämättä onnistu. Matti kokee, että Maija haluaa vain ampua idean alas ennen kuin se on edes noussut ilmaan, ja kimpaantuu. Maija taas ajattelee päinvastoin yrittäneensä varmistaa Matin idean lentokelpoisuuden selvittämällä sen heikkoudet ja etsimällä keinot niiden korjaamiseen. Matin mielestä Maijalta puuttuu myönteisyyttä, Maija puolestaan ihmettelee, mitä toisen idean vakavasti ottaminen ja sen toteutettavuuden varmistaminen sitten on, ellei juuri myönteisyyttä.

Myönteisyyden vaikeus ja siihen liittyvät väärinkäsitykset johtuvat usein siitä, että käsitykset myönteisyyden anatomiasta eivät aina osu yksiin. Myönteisyys on helppo yhdistää innostuvuuteen ja varauksettomuuteen. Useimmat meistä luultavasti tulkitsevat toisessa heränneen innostuksen myönteisyydeksi ja hänen esittämänsä kritiikin kielteisyydeksi. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Innostus voi tietenkin kertoa nimenomaan myönteisyydestä toisen ideaa kohtaan, mutta toisaalta kyse voi myös olla pelkästään ohimenevästä tunteesta, joka syttyy nopeasti ja sammuu saman tien jälkiä jättämättä. Jos ihminen on herkästi innostuvaa sorttia, hänen innostuksensa saattaa hyvinkin kertoa enemmän hänestä itsestään kuin hänen suhtautumisestaan toisen esittämään ideaan.

Vastaavasti kuulijan kriittisyys toisen esittämää ideaa kohtaan voi hyvinkin olla merkki siitä, että hän ei näe koko ajatuksessa mitään hyvää. Mutta yhtä hyvin hän saattaa luonteeltaan varovaisena vain pyrkiä varmistamaan idean toteuttamiskelpoisuuden ennen kuin uskaltaa heittäytyä haaveilemaan sen toteutumisesta.

Ehkä siis kannattaisi olla tuijottamatta liiaksi kanssakulkijan reaktioihin uusien ehdotusten edessä ja pyrkiä ennemmin selvittämään hänen asennettaan. Näin saattaisimme välttyä tekemästä oikeusmurhaa arvioidessamme hänen myönteisyyden hyvettään.

Politiikasta vielä: Ehkä myönteisyydelle voisi olla valtakunnanpolitiikassa käyttöä vähän nykyistä enemmän. Olisi hauska kuulla eduskuntakeskusteluissa opposition ainaisen urputtamisen sijaan edes joskus kehuvan hallituksen lakiesitystä siinä määrin hyvin harkituksi ja perustelluksi, että sen voi oppositiokin mielellään allekirjoittaa. Olen valmis lyömään satasen vetoa, että puolue, joka vilpittömästi pyrkisi rakentamaan yhteistä hyvää alituisen vastapuolen arvostelun sijaan, saisi helposti yli neljänneksen kansalaisten äänistä seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Joustavuudesta

Ihminen, joka jokaisessa eteen tulevassa tilanteessa pitää tiukasti kiinni periaatteistaan ja toimii niiden mukaan, ansaitsee kaiken kunnioituksen. Mutta eihän hänen kanssaan voi elää.

Ihmiset ovat erilaisia eivätkä kaikkien ajatukset kulje samaa rataa. Vaikka päämäärät olisivat yhteiset, keinoista voidaan aina olla monta mieltä. Siksi arki sujuakseen edellyttää meiltä jatkuvaa valmiutta periaatteiden punnitsemiseen ja kompromissien tekoon. Tämä tekee joustavuudesta yhden tärkeimmistä yhteisöllisistä hyveistä.

Hyvässä yhteisössä joustavuus toimii niin ajatusten, sanojen kuin tekojenkin tasolla. Joustava ihminen kykenee ajattelemaan asioita uudelleen ja muuttamaan suunnitelmia tilanteiden ja olosuhteiden muuttuessa, välttämään jyrkkiä mielipiteitä ja ehdottomia ilmaisuja sekä tarvittaessa joustamaan sopimuksista ja ylittämään oman mukavuusalueensa rajoja. Jos tällaisia ihmisiä löytyy vaikkapa työyhteisöstä riittävästi, mikään tilanne ei muodostu ylitsepääsemättömän vaikeaksi.

Joustavuuden hyve sekoitetaan turhan usein selkärangattomuuden paheeseen, ja joustava ihminen saakin kiitoksen sijaan osakseen moitetta ja paheksuntaa. Vaikka aitoa selkärangattomuuttakin esiintyy, useimmiten paheksunta kertonee kuitenkin enemmän paheksujasta itsestään kuin paheksunnan kohteesta. Toisten joustavuudesta närkästyvät lähimmäiset saattavat hyvinkin olla juuri niitä omat näkemyksensä sementtiin valaneita periaatteen ihmisiä, joiden päätä edes sysimustan paljastuminen vitivalkeaksi ei saa kääntymään. Heitä voisi muistuttaa John Maynard Keynesin nimiin pannusta tokaisusta: ”Kun saan uutta informaatiota, muutan johtopäätöksiäni. Mitä te teette?”

Joustavuudessakin on silti omat sudenkuoppansa. Joustavuudelle on osattava asettaa rajat molemmissa suunnissa. Joustamattomuus on pahe mutta niin on myös liiallisuuksiin menevä joustaminen.

Hyveen tunnistaa vaikutuksistaan. Oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan hyve on hyvä ominaisuus sekä kantajansa että kaikkien muiden kannalta. Jos hyveen vaikutukset kääntyvät myönteisistä kielteisiksi jonkun osapuolen kannalta, hyveen ja paheen välinen raja on tullut ylitetyksi.

Joustamattomuus on yleensä huono asia kaikkien kannalta, mutta myös joustaminen saattaa pidemmän päälle antaa sekä ihmiselle itselleen että hänen ympäristölleen vähemmän kuin ottaa. Siinä vaiheessa, kun joustava ihminen alkaa kokea joustavuutensa rasitteeksi ja joustavuuden varaan rakentamisesta tulee ympäröivälle yhteisölle tapa, on aika tarkistaa suuntaa ja ottaa pakkia. Muussa tapauksessa joustava ihminen on vaarassa jäädä oman joustavuutensa vangiksi ja yhteisö kaivaa itselleen kuopan, josta sen on vaikea nousta.

Jokainen hyve on omalla tavallaan yhteisöllinen, mutta joustavuus on sitä oikeastaan vielä paljon syvemmässä merkityksessä kuin useimmat muut hyveet. Syynä tähän on juuri edellä mainittu joustavuudelle tyypillinen sudenkuoppa.

Ihmiset ovat hyveissään erilaisia. Yhdet ovat toisia ystävällisempiä, jotkut joustavat enemmän kuin muut. Ystävällisiä ihmisiä ei välttämättä haittaa, jos kaikki eivät yhteisössä ole samalla tavoin ystävällisiä. Mutta yhteisössä, jossa yhdet joustavat ja toiset eivät, syntyy väistämättä ongelma. Joustaminen tapahtuu aina niiden hyväksi, jotka eivät syystä tai toisesta itse jousta. Yksittäiset tilanteet ovat asia erikseen, mutta jos joustaminen ei pidemmän päälle ole tasapuolista, yksistä tulee pysyvästi hyväksikäytettyjä ja toisista hyväksikäyttäjiä. Siksi joustamisesta tulisi pystyä tekemään aidosti kaikkien yhteinen asia. Muussa tapauksessa yhteisön joustavuuden tason määrää se, joka on kaikkein huonoin joustamaan, ja se olisi peräti surullista.

Reiluudesta

”Tässä ei ole kyse reiluudesta vaan tartuntataudista”, totesi HUSin vs. johtajaylilääkäri Jari Petäjä uusista koronarajoituksista, jotka koskevat tasapuolisesti sekä rokotettuja että rokottamattomia (HS 25.11.2021). Petäjä on tietysti aivan oikeassa. Kun suojataan ihmisten henkeä ja terveyttä, ei etsitä ratkaisuja, jotka tuntuvat kaikista hyviltä, vaan tehdään se, mikä on pakko tehdä. Ja silti jokin tuossa toteamuksessa tökkii.

Reiluus eli kohtuunmukaisuus on ikivanha hyve, jonka jo Aristoteles luki tärkeimpien hyveiden joukkoon. Aristoteleen mukaan reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat kaksi eri hyvettä vaikka ovatkin läheistä sukua toisilleen. Kummankin tehtävänä on huolehtia oikeuden toteutumisesta, mutta siinä missä oikeudenmukaisuus vastaa suurista linjoista ja isoista periaatteista, reiluus ottaa oikeaa ratkaisua seulottaessa huomioon tapauksen yksityiskohdat ja niihin liittyvät inhimilliset tekijät. Aristotelesta seuraten Olaus Petri nosti tuomarinohjeissaan kohtuuden oikeuden rinnalle arvoksi, johon lain on tähdättävä ollakseen perusteltu: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.”

Reiluutta voi sanoa oikeuden pieneksi ja ketteräksi pikkuveljeksi, joka työntää nenänsä joka paikkaan eikä epäröi kysyä kaikkein tyhmimpiäkään kysymyksiä ja ehdottaa kaikkein omituisimpiakaan ratkaisuja. Reiluus on tarpeen tullen valmis myös astumaan isosiskonsa oikeudenmukaisuuden varpaille ja tekemään ehdotuksia, jotka toteutuessaan venyttävät luovalla tavalla oikeuden rajoja.

Oletetaan vaikka, että olet lähdössä ystäväsi kanssa 10 kilometrin kävelyretkelle, ja poikkeatte lähtiessä kaupassa ostamassa kummallekin matkaevääksi pienen suklaalevyn. Ystäväsi hotkii oman suklaansa yhtä kyytiä jo ensimmäisen kilometrin aikana, kun taas sinä syöt omaasi kaikessa rauhassa palan kerrallaan. Oikeuden mukaan sinun suklaasi kuuluu tietysti ihan vain itsellesi, mutta jossain vaiheessa alat tarjota suklaastasi myös ystävällesi, koska reilut ihmiset tekevät niin. Jos ystäväsi ymmärtää reiluuden hyveen arvon, hän kiittää kauniisti ja ottaa lahjan vastaan.

Reiluuden käytännöllisyys tekee siitä lapsen mielessä teoreettisempaa ja jäykempää oikeudenmukaisuutta helpommin ymmärrettävän hyveen. Reiluuden merkitys korostuu lasten maailmassa ehkä myös siksi, että lapselle yksittäiset tilanteet ja niiden toteutuminen kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla ovat tärkeämpiä kuin toimiminen suurten, mahdollisimman moniin erilaisiin tapauksiin sovellettavissa olevien periaatteiden mukaan. Siksi lasten on myös helpompi ja luontevampi kokea jonkin asian olevan epäreilua kuin epäoikeudenmukaista. Edellisen perusteltuun toteamiseen riittää tunne siitä, että kaikki ei nyt mennyt hyvin ja oikein, kun taas jälkimmäisen väitteen esittäessään joutuu varautumaan asian pitkään ja periaatteelliseen selvittelyyn.

Oli kyse sitten epäreiluudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta, kokemus olisi aina otettava vakavasti eikä sitä saisi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella. Ja juuri tämä on se, mikä johtajaylilääkäri Petäjän sinänsä osuvassa ja ytimekkäässä lausahduksessa – toki asiayhteydestään irrotettuna ja toimittajan mahdollisesti muokkaamana – tökkii. Kyllä, vaaralliselta tartuntataudilta suojauduttaessa on joskus tehtävä ratkaisuja, jotka on vain pakko tehdä, mutta kaikessa on silti aina kyse myös joko reiluudesta tai sen puutteesta. Epäreiluuden kokemus on syytä ottaa asiallisesti huomioon ja tunnustaa siten reiluuden arvo ja merkitys kaikessa inhimillisessä toiminnassa.

Reiluus ei ole pelkkä ylimääräinen bonus ja ylellisyys, johon on varaa vain hyvinä aikoina ja helpoissa tilanteissa. Sen arvo päinvastoin vain korostuu silloin, kun elämä on muuten raskasta ja vaikeaa. Jos vaikeassa pandemiatilanteessa onnistutaan tekemään ikäviä mutta reilulta tuntuvia ratkaisuja, ratkaisujen ikävyys on helpompi sulattaa. Jos taas ikävät ratkaisut tuntuvat paitsi ikäviltä myös epäreiluilta, asia on ainakin syytä valittaen todeta.