Suvaitsevaisuus on huonossa huudossa. Yksille se edustaa sitä, mikä ihmisessä on alhaisinta ja halveksittavinta. Toiset vierastavat suvaitsevaisuutta siinä aistimansa ylemmyyden asenteen vuoksi. Ja kolmannet eivät vain tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Sääli, sillä suvaitsevaisuus ei missään vaiheessa ole lakannut olemasta hyve. Vieläpä aika keskeinen sellainen.

Harva hyve on viime vuosina herättänyt yhtä paljon keskustelua ja hämmennystä kuin suvaitsevaisuus. Suurin ongelma tuntuu olevan, ettei juuri kellään tunnu olevan selkeää käsitystä siitä, mitä koko termi tarkoittaa. Kuten niin monessa muussa asiassa, ymmärryksen lisääminen saattaisi suvaitsevaisuudenkin kohdalla olla hyödyksi.

Seitsemisen vuotta sitten edesmennyt filosofi Juha Sihvola määritteli aikoinaan suvaitsevaisuuden tavalla, jota parempaa en ainakaan itse ole onnistunut mistään löytämään.

Sihvola liittää suvaitsevaisuuden tilanteisiin, joissa ajattelemme toisen ihmisen olevan olennaisesti väärässä jossakin tärkeässä asiassa. Tällaisissa tilanteissa suvaitsevaisuus on sitä, että emme tyrmää hänen ajatuksiaan ja sanojaan tai estä hänen tekojaan, vaikka voisimme sen tehdä.

Sihvolan mukaan suvaitsevaisuus sijoittuu suhtautumistapana hyväksymisen ja sietämisen väliin. Suvaittavaa asiaa ei hyväksytä vaan vastustetaan. Mutta sen sijaan, että vastustuksemme saisi meidät ryhtymään toimenpiteisiin, me suvaitsemme toisen sanoja tai tekoja emmekä puutu asiaan.

Pelkästä sietämisestä suvaitsevaisuus erottuu vapaaehtoisuutensa vuoksi. Suomalaisessa liikennekulttuurissa pieniä ylinopeuksia halutaan syystä tai toisesta suvaita, vaikka nollatoleranssin toteuttaminen ylinopeuksien suhteen olisi teknisesti mahdollista. Sen sijaan hirvien pääsyä ajoradalle on mahdotonta täysin estää, ja siksi hirvikolareita on pakko vain sietää.

Hyveenä suvaitsevaisuus noudattaa klassista aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyve on keskivälin asia kun taas ääripäät – puutteellisuus ja liiallisuus – ovat paheita. Suvaitsemattomuus sellaisten asioiden suhteen, joiden pitäisi mahtua suvaitsemisen piiriin, on pahe. Mutta yhtä lailla pahe on se, että suvaitsee niitäkin asioita, joita ei pitäisi mennä suvaitsemaan.

Ajattelun vapaus on yksi länsimaisen kulttuurin luovuttamattomimpia periaatteita. Siksi kaikenlaisia ajatuksia pitäisi pystyä suvaitsemaan – sekä kaikkein rasistisimpia, fasistisimpia ja seksistisimpiä että hyväksyvimpiä, armollisimpia ja avarakatseisimpia. Sen sijaan kaikenlaisten ajatusten ääneen lausumista ei joka tilanteessa pidä suvaita. Toisin kuin joskus kuvitellaan, sanomisen vapaus ei näet ole eikä sen kuulukaan olla absoluuttinen.

Selkeästi ei-suvaittavien asioiden puolella liikutaan silloin, kun on kyse fyysisestä tai henkisestä väkivallasta. Kiusaamista ja kiduttamista ei saa mennä suvaitsemaan koskaan eikä missään tilanteessa.

Sihvolan ja Aristoteleen tavoin ymmärrettynä suvaitsevaisuuden voisi kuvitella olevan palautettavissa kirkkaimpien suomalaisten hyveiden joukkoon. Suvaitseminen ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki käy eikä mihinkään puututa. Eikä hyveelliseen suvaitsevaisuuteen koskaan liity itsensä korottamista toisten yläpuolelle vaan päinvastoin vahva samalla viivalla olemisen asenne.

Taannoisten eduskuntavaalien aikaan turuilla ja toreilla nähdyt kohtaamiset eivät aina olleet suvaitsevaisuuden riemujuhlaa. Toivottavasti onnistumme EU-vaalien alla edes hiukan paremmin.

Rehellinen poliitikko ei Eppu Normaalin kokemuksen mukaan ollut se ihmeistä suurin, joka jäi näkemättä. Ei sinänsä mikään kumma. Jos rehellisyyden jonkin ihmisryhmän arkkihyveeksi nostaisi, niin ehkäpä hyvinkin juuri poliitikkojen – ainakin jos rehellisyyden määrittelee totuudessa pysymiseksi ja valheen karttamiseksi. Poliitikko, joka jää valheesta kiinni, on nimittäin hyvin nopeasti entinen poliitikko.

Vastuullisuus sen sijaan on yksi niistä hyveistä, joiden kanssa poliitikko voi joutua vaikeuksiin. Etenkin, jos sattuu pääsemään eduskuntaan ensi viikon vaaleissa, ja aivan erityisesti, jos kuuluu johonkin tulevista hallituspuolueista.

Vastuullisuus itsessään on neutraali ominaisuus. Se voi olla hyve, mutta yhtä hyvin se voi johtaa toimintaan, joka on kaiken hyveellisyyden äärimmäinen vastakohta. Olennainen kysymys vastuullisuuden hyveellisyyttä punnittaessa on se, kenelle me koemme olevamme vastuussa. Jos valitsemme väärin sen, keiden lauluja laulamme ja kenen pillin mukaan tanssimme, jälki voi pahimmillaan olla tuhoisaa.

Vaaleilla valittu poliitikko kokee helposti olevansa omista aikaansaannoksistaan vastuussa ennen kaikkea niille ihmisille, joiden äänillä hän on tullut valituksi. Äkkipäätään tämän voi ymmärtää niin, että pitäisi aina olla samaa mieltä omien äänestäjien kanssa ja edistää niitä asioita, joita hekin edistäisivät. Sosiaalinen media, joka antaa mahdollisuuden kysyä ja samalla pakottaa kuuntelemaan äänestäjien näkemyksiä, tekee tämän houkutuksen suuremmaksi kuin koskaan.

Ellei poliitikko ajattele pintaa syvemmälle ja nenäänsä pidemmälle, hän ei tule ottaneeksi huomioon sitä demokratian suurta heikkoutta, että äänestäjät – jopa äänestäjien enemmistö – voi olla väärässä. Yhtenä katastrofaalisena esimerkkinä tästä virheestä on se sirkus, jota Britanniassa on kiihtyvällä vauhdilla pyöritetty. Theresa Mayn hallitus on valinnut vastuunsa kohteeksi sen harhaanjohdetun ja omaa parastaan ymmärtämättömän kansan, joka kesäkuussa 2016 äänesti brexitin puolesta. Tilanteen voisi tietysti korjata kysymällä, mitä kansa nyt, tynnyristä pois päästyään ja säkissä olleen sian nähtyään asiasta ajattelisi, mutta sokea luottamus demokratian toimivuuteen näyttää estävän tämän.

Vastuullisuus syvällisesti ymmärrettynä on luultavasti Suomen tulevan hallituksen ja eduskunnan tärkein hyve. Kyselyjen mukaan äänestäjien enemmistön mielestä kansanedustajien tärkein tehtävä tässä ja nyt on ilmastonmuutoksen torjuminen, mutta useimmat eivät halua joutua tämän vuoksi tinkimään itselleen tärkeistä asioista. Riippuen siitä, miten kansanedustajat tässä tilanteessa vastuullisuuden ymmärtävät, he voivat joko pelastaa maailman tai keskittyä varmistamaan uudelleenvalintaansa neljän vuoden kuluttua oman pienen viiteryhmänsä äänillä. Nähtäväksi jää, kuinka käy.

Se Eppujen näkemättä jäänyt suurin ihme oli muuten raitis näyttelijä. Raittiuden hyveellisyydestä joskus toiste.

Realistisuus on yksi suomalaisten leipälajeista. Siperia opetti jo Paasikivelle aikoinaan, että ”tosiasioiden tunnustaminen…” ja niin edelleen. Jos täällä on erehdytty kuuseen kurkottamaan, on katajikkoon kapsahdettu sellaisella rytinällä, että sen kyllä muistaa.

Toisaalta juuri tästä syystä realistisuudesta muistuttamisella on ikävä kaiku. Ei meillä todellakaan ole ollut tapana tavoitella kuita taivailta. Jalat on pidetty maassa ja varman päälle pelattu. Jos sitten sen kerran, kun uskaltaa edes vähän haaveilla, saa heti kehotuksen ottaa järki käteen ja pitää realiteetit mielessä, tunnelma menee helposti sysimustaksi.

Realistisuus on joka tapauksessa kaiken järkevän aikaansaamisen ehdoton edellytys. On ajan ja voimien haaskausta lähteä tavoittelemaan asioita, joiden saavuttamisen jo alun perin tietää mahdottomaksi. Huvikseen voi tietysti yrittää vaikka mitä ja oikein hulluja tavoitellessaan voi hankkia itselleen jopa kuolemattoman maineen, mutta oikeasti merkityksellisten asioiden saavuttamiseksi on hyvä pitää tosiasiat kirkkaina mielessä ja ottaa ne visusti huomioon.

Realistisuuden hyveensä hallitseva osaa toimia viisaasti monenlaisissa tilanteissa. Hän erottaa voitettavissa olevat taistelut niistä, joihin ei kannata alun perin edes ryhtyä. Hän osaa tavoitteita asettaessaan jättää aikaa, voimia ja keinoja reserviin siltä varalta, että urakka osoittautuu ennakoitua haastavammaksi. Hän kykenee pitämään asiat tärkeysjärjestyksessä eikä vaadi liikoja itseltään tai muilta. Ja olosuhteiden muuttuessa hän ottaa muutokset huomioon ja vaihtaa suunnitelmaa.

Realistisuuden kanssa on kuitenkin hyvä olla tarkkana. Hyveenä se noudattaa perinteistä aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyveellisyys löytyy keskiväliltä, kun taas ääripäät ovat paheen majapaikkoja. Vaara vaanii siis sekä sitä, joka vähättelee tosiasioiden merkitystä, että sitä, joka ripustautuu niihin liiankin kanssa.

Kahdesta ääripään paheesta realistisuuden liioittelu on hankala tapaus. Yltiörealistisuus muistuttaa salakavalalla tavalla täyspäistä järjenkäyttöä ja saattaa siksi jäädä kokonaan huomaamatta. Vasta siinä vaiheessa, kun kilpailija tuo markkinoille menestystuotteen, jollainen meilläkin kyllä oli suunnittelupöydällä mutta jonka heitimme epärealistisena haihatteluna romukoppaan, huomaamme antaneemme realiteeteille aivan liikaa painoa.

Tosiasioiden sivuuttamisena tai huomiotta jättämisenä näkyvä realistisuuden puute on sen sijaan suhteellisen harmiton pahe. Sen olemassaolo paljastuu hyvin nopeasti siinä vaiheessa, kun ideasta pitäisi saada syntymään toteuttamiskelpoinen suunnitelma. Jos realiteetit eivät ole riittävän hyvin hallussa, suunnitelmat eivät etene alkua pidemmälle. Sinänsä lentokykyiset ideat osoittautuvat liiankin lennokkaiksi tuulen viedessä ne mennessään.

Joskus tosin voi käydä niin, että porukka silkkaa itsepäisyyttään puskee epärealistisen suunnitelmansa lähes maaliin saakka ennen kuin tosiasioiden tunnustamattomuus karauttaa hankkeen rantakivikkoon. Näin pääsi käymään hallitukselle, joka kaikista varoituksista huolimatta on ajanut sote-uudistusversiotaan kuin käärmettä pyssyyn. Pieni ripaus realiteettien tajua arvon ministereille, ja tilanne saattaisi hallituskauden loppumetreillä olla kokonaan toisenlainen.

Yhdet haluaisivat saada tarjoamistaan palveluista nykyistä paremman hinnan. Toiset taas eivät haluaisi maksaa niistä tätäkään vähää. Harmillinen tilanne, jossa kaupankäynti uhkaa käydä ylivoimaisen vaikeaksi. Ellei sitten kahden osapuolen väliin löydy kolmatta, jonka selkänahasta molemmat voivat repiä haluamansa. Mallia tähän voi ottaa vaikka vanhusten hoivapalveluista, joissa hoitajat ja hoidettavat maksavat niin hoivayhtiöiden voitot kuin kuntien säästöt.

Taloudenpitoon liittyy useita hyveitä. Aristoteles aikoinaan listasi niistä anteliaisuuden ja runsaskätisyyden, Benjamin Franklin nosti joukkoon säästäväisyyden. Nykykuluttaja voisi rahankäytössään hyötyä tarkkuudesta ja harkitsevuudesta, kun taas menestyvälle piensijoittajalle kärsivällisyys ja rauhallisuus ovat kaiken hyvän alku ja juuri.

Yhtä lailla kuin hyveitä myös talouteen liittyviä paheita on moneen lähtöön. Tuhlaavainen kuluttaa rahojaan ilman mitään harkintaa ja tolkkua, nousukasmainen paitsi tuhlaa järjettömästi myös rehentelee rahoillaan. Tuhlaavaisuus ja nousukasmaisuus eivät Aristoteleen mukaan ole kuitenkaan erityisen vaarallisia paheita, sillä ne helpottavat iän myötä ja niistä paranee kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun rahat loppuvat.

Paljon ikävämpiä paheita ovat ahneus ja kitsaus. Ahneus esiintyy monissa muodoissa eikä se Aristoteleen mukaan helpota ajan myötä, vaan pikemminkin pahenee sitä mukaa kuin ikää ja varallisuutta kertyy. Kitsas puolestaan myrkyttää kitsaudellaan kaikki hankkeet, joihin rahojaan pistää. Hän ”käyttää aina liian vähän ja pilaa senkin, mihin hän on uhrannut paljon varoja, kitsastelemalla pienissä yksityiskohdissa. Ja kaikissa toimissaan hän epäröi ja miettii, miten kaiken saisi halvimmin, valittaa sitten siitäkin ja epäilee, että hän maksaa kaikesta liikaa”, kuten Aristoteles toteaa.

Kohtuullisuus kuului jo antiikin Kreikassa hyveistä keskeisimpiin. Platonilla se oli yksi neljästä päähyveestä ja myös Aristoteleen 12 hyveen luettelossa se esiintyy.

Antiikin filosofit liittivät kohtuullisuuden hyveen ruumiillisiin nautintoihin, syömiseen, juomiseen ja seksiin. Modernissa maailmassa, jossa rahasta näyttää tulleen kaiken inhimillisen halun perimmäinen kohde, kohtuullisuus käy hyvin kaiken rahankäytön yleishyveeksi. Sen avulla voisi vanhusten hoivapalveluissakin saada paljon hyvää aikaan.

Voiton tavoittelussa ei sinänsä ole mitään eettisesti arveluttavaa, mutta hoivayritysten harjoittama voiton maksimoiminen inhimillisistä seurauksista piittaamatta on kaikkea muuta kuin säädyllistä. Hintojen polkeminen alle kaikkien perustelluiksi katsottujen kustannusten taas merkitsee vanhusten heitteillejättöä, minkä ei lähes kaikilla mittareilla maailman parhaaksi maaksi rankatussa Suomessa pitäisi olla mahdollista.

Jos hoitokuluissa kitsasteleva yhteiskunta ja voittoja ahnehtivat yritykset tyytyisivät siihen, mikä on kohtuullista, saisimme taas yhden vääryyden suomalaisessa yhteiskunnassa korjatuksi.