Kannustavuudesta

Päiväkodissa vanhemmat yhdessä työntekijöiden kanssa valitsivat kolme hyvettä, joihin lasten kasvatuksessa oli tarkoitus keskittyä: kannustavuuden, reiluuden ja ystävällisyyden. Kun hyveitä lähdettiin viemään lasten arkeen, varhaiskasvattajilla meni hetkeksi sormi suuhun. Kyllähän pienimmätkin ymmärsivät, mitä reiluus ja ystävällisyys tarkoittivat, mutta miten selittää lapsille kannustavuuden hyve?

Hetken tuumailtuaan päiväkodin aikuiset päättivät selvittää ongelman delegoimalla sen ratkaisemisen lapsille.

Mitähän se semmoinen kannustaminen oikein on?

– No jos vaikka tykkää jostakin lätkäjoukkueesta, niin sitä voi kannustaa, sanoi yksi.

– Ja voihan kaveriakin kannustaa! Jos joku vaikka on hyvä pukemaan, niin sille voi sanoa, että hyvä hyvä, sä puit tosi nopeesti, jatkoi toinen.

– Ja silloinkin voi kannustaa, jos joku pukee hitaasti! Sille voi sanoa, että pue vaan, kyllä sä ehdit vielä meidän kanssa ulos, täydensi kolmas.

Asia tuli selväksi kaikille.

Kannustavuus on kovaa valuuttaa myös aikuisten maailmassa. Lykeionin työyhteisöihin ja organisaatioihin toteuttamissa Omat eväät -hyveprosesseissa kannustavuus kuuluu kuuden useimmin nimetyksi tulleen hyveen joukkoon. Emme siis ilmeisesti olekaan kaikki Koskelan Jusseja, jotka kuokkivat hammasta purren suotaan sitä sisukkaammin, mitä ankarampia rasituksia kirkkoherra keksii torpparinsa niskaan sälyttää. Ehkä kannustamalla päästään lopulta kuitenkin parempaan lopputulokseen kuin paineita kasvattamalla ja stressiä lisäämällä.

Kannustavuus työyhteisön arjessa on sekä samanlaista että erilaista kuin päiväkodin lapsiryhmässä. Samanlaisuus näkyy siinä, että molemmissa ympäristöissä kannustus on vaikuttavinta silloin, kun sitä saa vertaisiltaan. Lapsiryhmässä kannustavuus toimii parhaiten, kun lapset tsemppaavat toisiaan. Työyhteisössä kannustuksella on suurin vaikutus hyvinvointiin ja jaksamiseen, kun sitä antavat työtoverit toisilleen. Kannustavuus näyttäisi siis olevan ennen kaikkea yhteisöllinen, ei niinkään johtamisen hyve.

Kannustavuuden erilaisuus tulee esiin siinä, että työelämässä kannustaminen on paljon monimuotoisempaa ja vähemmän suoraviivaista kuin lasten maailmassa. Siinä missä lapsiryhmässä kannustus kuuluu suoraan huutoina ja kehotuksina, aikuisten kesken kannustus näkyy onnistumisten huomaamisena, virheiden hyväksymisenä, ratkaisukeskeisyytenä, innostumisena, kiittämisenä ja yleisenä myönteisyytenä. Lapsi saa kannustusta, kun kaveri tsemppaa, aikuinen silloin, kun työpaikalla vallitsee kannustava ilmapiiri.

Silmiinpistävää työyhteisöissä hyveprosessien yhteydessä kerätyissä kannustavuuden määritelmissä on ”lisää liksaa” -tyyppisten ehdotusten täydellinen puuttuminen. Siksi onkin niin surullista, että työmarkkinajärjestöille kannustavuuden ainoita päteviä mittayksiköitä näyttävät olevan eurot, sentit ja prosentit – ikään kuin muutama kymmenen tai sata euroa kuussa lisää palkkaa saisi kenetkään jaksamaan ja voimaan paremmin ja kokemaan työnsä mielekkäämmäksi. Kun tosiasiassa mikään raha ei voi koskaan korvata työyhteisön kannustavuuden puutetta.

Keskustelevuudesta

Jos maailmassa kaikilla olisi hallussaan keskustelevuuden hyve, ei tarvittaisi sotia. Asiat voitaisiin puhua selviksi ja ongelmat ratkoa puhumalla, ei tankein, pommein ja ohjuksin. Sitä paitsi ongelmat eivät sotimalla edes ratkea vaan päinvastoin entisestään paisuvat. Lopulta on kuitenkin päästävä keskustelemaan.

Kaikki keskustelut eivät ole hyviä keskusteluja. Ei riitä, että puhutaan, täytyy osata puhua oikealla tavalla ja hallita monta keskustelemiseen liittyvää taitoa. Niinpä keskustelevuus ei oikeastaan ole yksi yksittäinen hyve vaan pikemminkin kokonainen nippu hyveitä, joita ilman keskustelu ei voi toimia.

Ensimmäinen keskustelevuuden hyveistä on kuuntelevuus. Pelkästä puhumisesta ilman kuuntelua ei vielä synny edes keskustelua saati hyvää keskustelua. Dialogin sijaan saadaan kaksi päällekkäistä monologia, suomeksi sanottuna inttämistä, huutoa ja toisen päälle puhumista. Puuttuu oikea asenne, pyrkimys kuulla ja ymmärtää toista ihmistä ja hänen näkemyksiään.

Kuuntelemisen kanssa hyvän parin muodostaa kunnioittavuus. Sen lisäksi, että hyvä keskustelija kuuntelee toista, hän myös kunnioittaa tämän mielipiteitä vaikka olisikin asioista eri mieltä. Keskustelun päämääränä pitäisi olla ymmärryksen lisääntyminen, eikä molemminpuolinen ymmärrys lisäänny sillä, että toisen näkemykset leimataan suoralta kädeltä typeriksi, hölmöiksi tai yksinkertaisesti vain vääriksi.

Pelkkä kuunteleminen ei kuitenkaan vielä tee keskustelusta keskustelua. On myös annettava eikä ainoastaan otettava vastaan, ja tämä tekee avoimuudesta ja rehellisyydestä keskustelun kannalta tärkeitä hyveitä. Pelkästä hymistelystä ja toisen myötäilystä syntyy hyvää keskustelua yhtä vähän kuin jatkuvasta väistelystä ja suojautumisesta hyvää nyrkkeilyä. Elleivät keskustelijat kerro avoimesti ja totuudenmukaisesti, mitä tuntevat ja ajattelevat, keskustelu jää pelkän rupattelun ja small talkin asteelle. Ei synny suurta ajatustenvaihtoa, vaan ainoastaan pientä puhetta.

Avoimuutta ja rehellisyyttä on kuitenkin syytä tasapainottaa huomioonottavuuden hyveellä. Omia totuuksiaan ei yleensä kannata täräyttää pöytään sellaisinaan, raakoina ja hiomattomina, jos haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Vain harvoin vastapuolena on niin taitava kuuntelija, että hän osaa ja viitsii mahdollisen jalokiven löytääkseen hioa toisen sanomisista kaikki häiritsevät särmät ja halkeamat. Kuuntelijan tehtävää helpottaakseen kannattaa ottaa huomioon hänen mahdolliset rajoituksensa ja vähän miettiä myös omaa sanomisen tapaansa. Samalla voi olennaisesti parantaa omia mahdollisuuksiaan tulla ymmärretyksi.

Keskustelevuuden hyve kätkee siis sisäänsä ainakin kuuntelevuuden, kunnioittavuuden, avoimuuden, rehellisyyden ja huomioonottavuuden hyveet. Jos nämä kaikki takataskusta löytyvät, on hyvät mahdollisuudet päästä käymään toinen toistaan hienompia ja antoisampia keskusteluja. Sanan säilän hiominen ja peitsen taittaminen kiinnostavasta aiheesta toisen taitavan keskustelijan kanssa on monin verroin antoisampaa kuin oikeiden sapelien kalistelu. Tätä tosin eivät kaikki itäisen maan vähemmän viisaat miehet ymmärrä.

Joukkuehenkisyydestä

Pekingin talvikisat menivät suomalaisilta vallan mainiosti. Mitaleita toivat kotiin niin hiihtäjät kuin jääkiekkoilijat. Ensi silmäyksellä näyttäisi siis siltä, että menestystä saatiin niin yksilö- kuin joukkuelajeissa, mutta tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Tosiasiassa kukaan ei mitenkään voisi myöskään niin sanotuissa yksilölajeissa pärjätä ilman raudanlujaa joukkuetta: valmentajaa, hierojia, huoltajia, kotijoukkoja, sponsoreita. Yksin hiihtäjän voi tavata vain Eino Leinon runossa, ja surullisesti päättyy hänen tarinansa siinäkin.

Ihminen on yhteisöllinen olento. Me elämme koko elämämme erilaisten yhteisöjen jäseninä. Sekä hyvinvointimme, kaikki järkevä aikaansaamisemme että tiukan paikan tullen jopa eloonjäämisemme on kiinni siitä, että ympärillämme on toimiva ja vahva yhteisö. Yhteisöön kuuluminen taas edellyttää meiltä kykyä elää ja toimia yhteisön näkökulmasta rakentavalla tavalla. Tämä tekee joukkuehenkisyydestä ihmisten maailmassa keskeisen hyveen.

Joukkuehenkisyys tarkoittaa sitä, että osaamme asettaa yhteisen edun, ei välttämättä oman etumme edelle, mutta ainakin sen rinnalle. Että kannamme vastuuta omamme lisäksi myös kaikkien muiden hyvinvoinnista. Että odotamme hitaimpia ja pidämme putoamisvaarassa olevat mukana kelkassa. Että ymmärrämme yhteistyön olevan arvokasta itsessään, ei ainoastaan silloin, kun sen avulla saadaan enemmän ja parempia tuloksia.

Tietyssä mielessä joukkuehenkisyys on hyve, joka sisältää kaikki muut inhimilliset hyveet. Aristoteles piti aikoinaan ystävyyttä yhtenä elämän tärkeimmistä asioista. Ystävyys oli hänen mukaansa voima, joka piti koossa paitsi perheitä ja sukuja myös yhteiskuntia, ja siksi hallitsijat ja lainsäätäjät kiinnittivät jopa enemmän huomiota ystävyyden kuin oikeuden toteutumiseen.

Aristoteleen mukaan ystävyydelle oli kolme mahdollista perustaa: yhteinen hyöty, yhteinen nautinto ja hyvyys. Näistä kolmesta hyvyyteen perustuva ystävyys – se, että osapuolet ovat itsessään hyviä ja tahtovat kumpikin samalla tavoin toisilleen hyvää – on aidointa ja kestävintä ja siten ystävyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Aristoteleen terminologiassa ystävyyden voi hyvin ymmärtää yhteisöllisyydeksi. Vahvan ja kestävän yhteisöllisyyden rakentaminen onnistuu hänen mukaansa vain hyviltä ihmisiltä eli ihmisiltä, joilla ovat hallussaan kaikki hyvän ihmisyyden kannalta keskeiset hyveet. Tämä käy tietenkin yksiin myös arkikokemuksen kanssa. Todellisen ystävyyden tai yhteisöllisyyden kannalta ei riitä, että ystävykset tai yhteisön jäsenet ovat oikeudenmukaisia, reiluja ja rehellisiä toisilleen. Heidän pitäisi olla myös hyväntahtoisia, luotettavia, arvostavia, avuliaita, huomioonottavia, myötätuntoisia, kannustavia, joustavia ja niin edelleen. Vasta silloin heitä voi myös sanoa aidosti joukkuehenkisiksi.

Näin ajatellen todellinen joukkuehenkisyys tuntuisi edellyttävän meiltä sen laatuista täydellisyyttä, joka ylittää kaikki meidän mahdollisuuksiemme rajat. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Niin joukkuehenkisyyden kuin kaikkien muidenkin hyveiden kohdalla on aina otettava huomioon se, että me olemme vain ihmisiä ja sellaisina aina epätäydellisiä. Yhteisöt ja joukkueet koostuvat inhimillisistä olennoista, joilta ei voi odottaa mittaansa enempää. Vajavaisuuden hyväksyminen ei ole ainoastaan pakon edessä hyveeksi nimetty välttämättömyys, se on olennainen osa joukkuehenkisyyden hyvettä. Joka sen ymmärtää, saattaa yltää jopa joukkuekultaan.

Myönteisyydestä

Taannoisista aluevaaleista jäi mieleen yhden uuden valtuutetun vastaus kysymykseen, näkyvätkö valtakunnanpolitiikasta tutut jakolinjat ja riitely jatkossa myös aluevaltuustojen arjessa. Ei, kuului vastaus. Jos jostain ollaan eri mieltä, etsitään yhteinen ratkaisu ja toimitaan yhdessä kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Utopiaa ja idealismia? Ehkä. Arki aikanaan näyttää, miten asioista sopiminen käytännössä onnistuu. Mutta ainakin asenne on kohdallaan.

Myönteisyys on hyve. Se tuottaa oikeassa tilanteessa oikealla tavalla sovellettuna hyvää niin myönteiselle ihmiselle itselleen kuin hänen ympäristölleen, kuten jokainen todellinen hyve. Ja kaikkien muiden hyveiden tapaan myös myönteisyyden edellyttää juuri kykyä hahmottaa tilanne ja soveltaa ominaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Myönteisyys saattaa kuitenkin olla tässä suhteessa monta muuta hyvettä vaikeampi tapaus.

Otetaan esimerkki. Matti kertoo Maijalle ideastaan. Maija ottaa idean tosissaan ja ryhtyy saman tien pohtimaan, mitkä ovat ne heikot kohdat, joiden vuoksi idean toteuttaminen ei ehkä välttämättä onnistu. Matti kokee, että Maija haluaa vain ampua idean alas ennen kuin se on edes noussut ilmaan, ja kimpaantuu. Maija taas ajattelee päinvastoin yrittäneensä varmistaa Matin idean lentokelpoisuuden selvittämällä sen heikkoudet ja etsimällä keinot niiden korjaamiseen. Matin mielestä Maijalta puuttuu myönteisyyttä, Maija puolestaan ihmettelee, mitä toisen idean vakavasti ottaminen ja sen toteutettavuuden varmistaminen sitten on, ellei juuri myönteisyyttä.

Myönteisyyden vaikeus ja siihen liittyvät väärinkäsitykset johtuvat usein siitä, että käsitykset myönteisyyden anatomiasta eivät aina osu yksiin. Myönteisyys on helppo yhdistää innostuvuuteen ja varauksettomuuteen. Useimmat meistä luultavasti tulkitsevat toisessa heränneen innostuksen myönteisyydeksi ja hänen esittämänsä kritiikin kielteisyydeksi. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Innostus voi tietenkin kertoa nimenomaan myönteisyydestä toisen ideaa kohtaan, mutta toisaalta kyse voi myös olla pelkästään ohimenevästä tunteesta, joka syttyy nopeasti ja sammuu saman tien jälkiä jättämättä. Jos ihminen on herkästi innostuvaa sorttia, hänen innostuksensa saattaa hyvinkin kertoa enemmän hänestä itsestään kuin hänen suhtautumisestaan toisen esittämään ideaan.

Vastaavasti kuulijan kriittisyys toisen esittämää ideaa kohtaan voi hyvinkin olla merkki siitä, että hän ei näe koko ajatuksessa mitään hyvää. Mutta yhtä hyvin hän saattaa luonteeltaan varovaisena vain pyrkiä varmistamaan idean toteuttamiskelpoisuuden ennen kuin uskaltaa heittäytyä haaveilemaan sen toteutumisesta.

Ehkä siis kannattaisi olla tuijottamatta liiaksi kanssakulkijan reaktioihin uusien ehdotusten edessä ja pyrkiä ennemmin selvittämään hänen asennettaan. Näin saattaisimme välttyä tekemästä oikeusmurhaa arvioidessamme hänen myönteisyyden hyvettään.

Politiikasta vielä: Ehkä myönteisyydelle voisi olla valtakunnanpolitiikassa käyttöä vähän nykyistä enemmän. Olisi hauska kuulla eduskuntakeskusteluissa opposition ainaisen urputtamisen sijaan edes joskus kehuvan hallituksen lakiesitystä siinä määrin hyvin harkituksi ja perustelluksi, että sen voi oppositiokin mielellään allekirjoittaa. Olen valmis lyömään satasen vetoa, että puolue, joka vilpittömästi pyrkisi rakentamaan yhteistä hyvää alituisen vastapuolen arvostelun sijaan, saisi helposti yli neljänneksen kansalaisten äänistä seuraavissa eduskuntavaaleissa.