121-blogi

Innostuvuudesta

Innostus ei luultavasti ole päällimmäinen tunne siinä vaiheessa, kun on palattu pitkiltä lomilta takaisin sorvin ääreen ja lämpimän ja aurinkoisen kesän jälkeen mennään kohti pimenevää syksyä – ja kun kaiken lisäksi jokapäiväiset koronaluvut näyttävät päinvastaisista toiveista ja odotuksista huolimatta aina vain pahemmilta. Niinpä juuri nyt on oikea hetki nostaa pöydälle innostuvuuden hyve ja katsoa, mitä se on syönyt.

Innostus nousi viime vuosikymmenen alkupuolella työelämätutkimuksen kohteeksi. Helsingin Sanomat kertoi kansainvälisistä tutkimuksista, joiden mukaan työstään innostuneet ihmiset olivat 31 prosenttia keskivertotyöntekijää tuottavampia ja 300 prosenttia innovatiivisempia ja heillä oli 60 prosenttia vähemmän sairauspoissaoloja (HS 28.9.2014). Hetken aikaa innostus sai toimittajien ja tutkijoiden keskuudessa osakseen varsinaista hypetystä.

Arkijärjellä ajatellen tämä kaikki on tietysti itsestään selvää. Tottakai innostunut ihminen saa työpäivän mittaan aikaan enemmän ja parempaa kuin se, jota ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta entä sitten? Ei kai kukaan kuvittele, että työhönsä lopen kyllästynyt ihminen voisi tylsistymisen sijaan vain yhtäkkiä päättää innostua hommistaan?

Tunteet ovat tunteita. Hyveet taas ovat luonteenpiirteitä, joiden ansiosta tunnemme tunteita hyvin tai huonosti – esimerkiksi vihastumme tilanteeseen nähden aivan liian helposti tai liian vähäisessä määrin tai sitten juuri asianmukaisella tavalla. Innostuvuus on siis hyve, joka saa meidät innostumaan oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa juuri siitä asiasta, josta tuossa tilanteessa kuuluukin innostua. Strategiapalaverissa innostumme hyvin ja oikein silloin, kun innostumme kehittelemään työkaverin keksimää kiinnostavaa ideaa. Pieleen menee silloin, jos samaisessa tilanteessa innostumme ikihyviksemme pöydällä olevista pullista tai läppärin ruudulla näkyvästä olympialaisten beach volleyn välierästä.

Tunteita ei voi eikä kannata edes yrittää manipuloida. Innostuvuuden hyveessä onkin kyse aivan muusta. Esimerkiksi siitä, että suhtaudumme avoimesti uudenlaisiin ehdotuksiin ja olemme valmiita kokeilemaan myös niitä ideoita, joiden emme usko toimivan, annamme tilaa toisten innostukselle ja olemme näkyvästi iloisia omistamme ja toisten onnistumisista. Toisin kuin tunteisiin, tällaisiin asioihin ja niissä kehittymiseen voimme itsessämme hyvinkin vaikuttaa.

Innostumisessa on kaksi osapuolta: se, joka innostuu, ja se, mistä innostutaan. Kumpaankin liittyy omat mahdolliset esteensä ja hidasteensa. Kaikki ihmiset eivät ole herkkiä innostumaan eivätkä kaikki asiat erityisen innostavia. Lisäksi innostuneimmatkaan eivät voi innostua ihan mistä tahansa eivätkä innostavimmatkaan asiat innostaa aivan kaikkia. Oikeiden yhdistelmien löytämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Elämä on parempaa, kun saa oikeasti innostua siitä, mitä tekee, ja asiat tulevat tehdyksi paremmin, kun niihin tartutaan innolla.

Parhaiten innostuvuuden hyve toimii joukkuelajina. On toki niitäkin, joiden innostukseen tai sen kestävyyteen ei muiden reaktioilla ole minkäänlaista merkitystä. Mutta useimmille meistä ympärillä olevien innolla tai sen puutteella on tärkeä merkitys. Latistavan ilmapiirin ylläpitäminen on tehokas tapa ehkäistä kaikenlaista menestystä. Sen sijaan yhteisö, tiimi tai joukkue, jossa yhteinen innostus pääsee kasvattamaan itse itseään, voi saada aikaan lähes mitä tahansa.

Huumorintajuisuudesta

Huumoriin ja nauruun on ihmiskunnan historiassa suhtauduttu monenlaisin tavoin. Yhdet ovat paheksuneet, toiset nauraneet mukana. Narrin nauru on auttanut panemaan ruhtinaiden vallalle edes jonkinlaiset rajat, toisaalta väärään aikaan väärässä paikassa kerrottu vitsi on maksanut monelle hengen.

Mutta onko huumorintajuisuus hyve? Ehdottomasti, sanoo Aristoteles. Huumorintajuisuus on ilman muuta ominaisuus, jota Homo sapiens -lajiin kuuluva yksilö välttämättä tarvitsee voidakseen menestyksellisesti toteuttaa lajityypillistä toimintaansa.

Ihminen on tunnetusti yhteisöllinen olio. Yhteen tuleminen ja yhdessä rentoutuminen ja hauskan pitäminen on siksi meille luontaista ja tärkeä osa hyvää ihmisen elämää. Jotta yhteinen ajanvietto olisi miellyttävää ja palkitsevaa sekä jokaiselle ihmiselle itselleen että ympärillä oleville, hyvin kehittyneestä huumorintajusta on korvaamaton apu. Eli hyveestä on kysymys.

Kuten niin monessa asiassa, myös rennossa yhdessäolossa voidaan toimia sekä hyvin ja oikein että eri tavoin päin seiniä. Yhdellä tavalla huonosti toimivat ne ihmiset, joita Aristoteles nimittää pelleiksi. Pellemäisellä ihmisellä on toisten seurassa ollessaan yksi ainoa päämäärä: saada aikaan naurua hinnalla millä hyvänsä. Pelle ei piittaa vähääkään siitä, loukkaako hänen huumorinsa jotakuta paikallaolijaa. He tunkevat seuraan kuin seuraan ja pilailevat estoitta kenen tahansa kustannuksella. Jos heidän vitsinsä eivät ketään muuta huvitakaan, he itse nauravat niille sitäkin raikuvammin.

Aina joskus käy niin, että kaksi pelleä löytää toisensa, jolloin heidän keskinäinen ilonpitonsa nousee aina kolmanteen ja neljänteen potenssiin. Tämä on helpotus myös muulle joukolle, joka voi vähin äänin vaihtaa maisemaa sillä välin kuin pellet keskittyvät toistensa huvittamiseen.

Toinen ääripää huumorintajuisuuden suhteen ovat jöröt. Aristoteleen mukaan jörö on ihminen, joka ei koskaan kerro ensimmäistäkään vitsiä ja jonka ei koskaan kuulla nauravan. Huvittumisen sijaan hän ottaa hyvienkin vitsien kertomisen henkilökohtaisena loukkauksena ja suuttuu jokaiselle, joka menee pilaamaan hienon ja arvokkaan tilaisuuden jollakin niin banaalilla asialla kuin naurulla. Jöröt ovat ihmisiä, joille mikään ei tuota iloa ja jotka itse eivät tuota iloa kenellekään.

Hyveellinen huumorintajuisuus – tai seurallisuus, kuten Aristoteleen termi eutrapelia on tavattu suomentaa – sijoittuu ominaisuutena jonnekin pellemäisyyden ja jöröyden välimaastoon.

Huumorintajuisen ihmisen seura on miellyttävää ja viihdyttävää. Hyvin kehittyneen tilannetajunsa ansiosta hän ei koskaan loukkaa huumorillaan toista eikä saata tätä naurunalaiseksi. Aristoteleen mukaan tämä piirre on huumorintajuiselle ihmiselle niin ehdoton, että huumorintajuisuutta voisi yhtä hyvin kutsua tahdikkuudeksi.

Huumorintajuinen ihminen ei välttämättä ole hauska. Hänen ei tarvitse saada aikaan naurua kertomalla vitsejä tai esittämällä hassuja ilmeitä tai eleitä. Hänen hyveensä voi näkyä siinä, että hän osaa hymyillä tai nauraa hyville vitseille ja olla nauramatta huonoille. Ja jos hän joskus kertoo vitsin, se ei taatusti ole rasistinen tai seksistinen.

Hyvällä huumorilla on monta tehtävää. Se keventää arkea, helpottaa jännitystä, laukaisee kireitä tunnelmia ja auttaa jaksamaan, kun väsyttää. Siitä on iloa sekä huumorintajuiselle itselleen että hänen ympäristölleen. Siksi huumorintajuisia ihmisiä tarvitaan. Nauru ei välttämättä pidennä ikää, mutta hyvä huumori pidentää.

Oikeudenmukaisuudesta

Arvojen ja hyveiden välinen suhde herättää jatkuvasti hämmennystä. Tähän näyttää olevan monia syitä. Hyveistä ei suomalaisessa kulttuurissa – eikä sen puoleen läntisessä kulttuuripiirissä muutenkaan – ole vuosikymmeniin juuri puhuttu. Hyveiden jättämää aukkoa on suurelta osin paikattu arvoilla. Tästä kertoo muun muassa se, että yritysten ja organisaatioiden arvoikseen nimeämistä ”arvoista” ylivoimainen enemmistö on itse asiassa hyveitä. Hyveiden tarve on siis todettu, mutta hyve-sanan puuttuessa hyveitä on ryhdytty kutsumaan arvoiksi.

Toisena syynä arvojen ja hyveiden sekoittumiseen ovat arvon käsitteeseen liittyvät ongelmat. Arvo on käsitteenä häilyvä ja epämääräinen, totesi suomalainen filosofi Erik Ahlman jo vuonna 1920 julkaisemassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma. Helmasyntinä oli silloin ja on edelleen arvojen ja välineiden sekoittaminen toisiinsa. Arvot ovat itsessään hyviä, arvokkaita ja tavoittelemisen arvoisia päämääriä, välineet saavat arvonsa ja merkityksensä sen mukaan, millaisia asioita niiden avulla pyritään toteuttamaan. Paraatiesimerkkejä arvon asemaan korotetuista välineistä ovat valta ja raha. Kumpikaan ei ole itsessään hyvä asia, molemmilla voidaan saada aikaan yhtä hyvin pahaa kuin hyvää.

Mistä sitten voi tietää, onko jokin asia arvo vai hyve? Hyveet ovat yksilön ominaisuuksia, jotka tekevät kantajastaan omassa lajissaan hyvän. Veitsen hyveenä on terävyys, hevosen hyveinä nopeus ja kestävyys ja ihmisen hyveinä – ainakin suomalaisessa kulttuurissa – esimerkiksi luotettavuus, vastuullisuus, rehellisyys ja reiluus. Arvot taas ovat yhteiskunnassa hyviksi katsottuja päämääriä, joiden tavoitteleminen on kaikkien yhteiskunnassa toimivien yksilöiden ja yhteisöjen yhteinen asia. Suomalaisessa yhteiskunnassa päällimmäisiin arvoihin ovat kuuluneet muiden muassa luottamus, tasa-arvo, totuus, vapaus ja hyvinvointi.

Se, että hyveet ovat yksilön ominaisuuksia, tarkoittaa sitä, että niiden toteuttaminen on jokaisen yksilön omassa vallassa. Jos haluan olla luotettava, vastuullinen, rehellinen ja reilu, en tarvitse siihen kenenkään toisen apua ja tukea. Jos taas en onnistu olemaan kaikkea tätä, en voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Arvojen toteutuminen ei sen sijaan koskaan voi onnistua ilman, että useampikin toimija puhaltaa yhteen ja samaan hiileen. Ei auta, vaikka yksi ihminen yrittäisi kuinka vimmatusti selvittää totuutta jonkin asian suhteen, jos ympärillä olevat pyrkivät kaikin voimin pimittämään sen.

Siksi toisekseen arvojen toteutuminen edellyttää aina hyveen, yleensä useammankin hyveen toteutumista. Luottamuksen syntymiseen tarvitaan tietenkin luotettavuuden mutta myös luottavaisuuden hyvettä, sillä luotettavuudesta ei ole erityistä iloa, ellei kukaan luota kehenkään. Toisaalta jos yhteisöstä puuttuu reiluutta ja hyväntahtoisuutta, vain hullu luottaa kehenkään tai mihinkään. Ja ellei asioista puhuta ja ellei voi luottaa siihen, että se, mitä sanotaan, on totta, luottamukselle ei edelleenkään ole mitään pohjaa. Luottamuksen toteutuminen edellyttää näin ollen ainakin luotettavuuden, luottavaisuuden, reiluuden, hyväntahtoisuuden, keskustelevuuden ja rehellisyyden hyveiden toteutumista.

Oikeudenmukaisuus ei ole arvo, vaan hyve. Jokainen meistä voi itse tykönään päättää, haluaako valinnoissaan ja ratkaisuissaan toteuttaa oikeudenmukaisuutta vai viittaako kintaalla koko asialle. Jos kaikki yhdessä pyrimme toimimaan oikeudenmukaisesti – ja onnistumme lisäksi kulloisenkin tilanteen mukaan toteuttamaan reiluuden eli kohtuudenmukaisuuden hyvettä – onnistumme rakentamaan yhteiskunnan, jossa oikeus toteutuu. Mikä ei olisi hassumpi juttu ollenkaan.

Tunneälykkyydestä

Järkevyys on hyve, jota ilman ei olisi koko hyveellisyyttä. Luonteen hyveet omaksutaan pienestä pitäen kasvatuksen kautta. Vanhemmat ja muut kasvattajat kertovat lapselle, miten missäkin tilanteessa on hyvä toimia, lapsi ymmärryksensä avulla ymmärtää saamansa opit ja neuvot ja painaa ne mieleensä.

Pelkkä muistaminen ja ymmärtäminen eivät kuitenkaan vielä riitä hyveelliseksi kasvamiseen. Opittua täytyy osata myös soveltaa, ja tässä kohdin järki astuu kuvaan. Järki kertoo lapselle, miten hyve käytännössä toimii, miksi yksi ja sama hyve toimii eri tilanteissa hieman eri tavoin ja miten mitäkin hyvettä on eri tilanteissa säädeltävä, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä.

Järkeä tarvitaan mitä suurimmassa määrin myös siinä vaiheessa, kun luonteen hyveet on opittu ja omaksuttu ja aikuisen pitäisi pystyä niiden avulla toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa hyvin ja oikein. Ellei järki analysoi erikseen jokaista tilannetta ja siihen liittyvää hyveelliseen toimintaan vaikuttavaa yksityiskohtaa, luonteen hyve ei voi osua maaliin.

Toisin kuin järkevyys, älykkyys ei Aristoteleen mukaan ole hyve, vaikka hyvettä muistuttaakin. Järjen tavoin myös älykkyys auttaa ihmistä päättelemään oikein tietyn päämäärän toteuttamiseen tarvittavat keinot ja saavuttamaan sen. Mutta siinä missä järki Aristoteleen määritelmän mukaan suuntautuu aina kohti hyvää, älykkyys ei tee eroa erilaisten päämäärien suhteen. Siksi rikollinenkin voi olla älykäs muttei koskaan järkevä.

Tunneälykkyyttä sen sijaan voisi pitää hyveenä, tosin pienin varauksin. Tunneäly on se elementti meissä, jonka avulla voimme tiedostaa ja ymmärtää omiamme ja toistemme tunteita. Ilman tunneälyäkin voimme kyllä tuntea olomme epämukavaksi tai nähdä, että toinen toimii jossakin tilanteessa kummallisella tavalla. Tunneälyä tarvitaan, jotta voisimme ymmärtää, miltä meistä tuntuu ja mistä tuo tunne johtuu tai miksi toinen ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

Tunneälykkyyden hyveellisyyteen liitettävä pieni varaus johtuu sitä, että tunneälykkyyttä voidaan periaatteessa käyttää älykkyyden tavoin myös kyseenalaisiin tarkoituksiin. Tunneälykäs ihminen kykenee niin halutessaan käyttämään tunneälyään myös esimerkiksi toisten manipuloimiseen, mikä on omiaan heittämään varjon koko tunneälyn päälle. Aristoteleen logiikkaa seuraten olisi hyveiden yhteydessä turvallisempaa puhua tunnejärkevyydestä, mutta koska sellaista ei ole vielä keksitty, täytyy tyytyä tunneälykkyyteen ja liittää siihen tuo varaus.

Tunneälykkyyttä voi harjoitella, ja tässä suhteessa pienten lasten vanhemmat ovat kadehdittavan hyvässä asemassa. Mikään ei aseta tunneälylle yhtä suuria haasteita ja vaatimuksia kuin tavallinen arki uhmaikäisen kolmivuotiaan kanssa. Oman itsensä ja ympäristönsä kanssa joka asiasta takkuava pieni ihminen on pelkkää tunnetta ja enimmäkseen vielä kipeää tunnetta, jota aikuisen pitäisi kyetä paitsi ymmärtämään myös auttamaan lasta ymmärtämään – opettaen samalla tunneälykkyyttä myös lapselleen. Ilman tunneälyä pikkulapsiaika on yhtä helvettiä sekä lapselle että vanhemmalle, tunneälykkyys voi tehdä siitä elämän parasta aikaa.

Toivoa sopii, että Suomen hallituksessa istuvilla pienten lasten vanhemmilla riittää aikaa vietettäväksi myös lastensa kanssa. Siitä olisi kovasti iloa myös aika ajoin panikoituvien kollegojen, umpiväsyneiden virkamiesten ja koko koronaan jo kauan sitten läpeensä kyllästyneiden kansalaisten ymmärtämisessä.